Eeva Jokela (s. Eva Mathilda Jutila) muisteli 82-vuotiaana nuoruutensa elämänvaiheita ja sota-aikaa.
Olen syntynyt Alavieskan Jutilassa harvinaisen rankkana pyrymaanantaina aamulla klo 8.50. Olin kehdannut kuulemma huutaa kovasti, kertoi vanhempi sisareni. Asuin Jutilassa kymmenvuotiaaksi, kunnes isä rakensi oman talon Kalajoen eteläpuolelle vastapäätä Jutilaa. Talon nimeksi hyväksyttiin ehdotukseni Kotiranta. Muutimme sinne lokakuulla 1930. Sitä ennen olin monena vuonna kuljettanut ja paimentanut Jutilan isoa karjaa. Kaikenlaista työtä piti jo tehdä, siinä kait sain sen pohjakunnon, että olen pärjännyt hevostenkin kanssa. Läksyjenkään lukuun ei aina tahtonut olla aikaa eikä voimia, oli jopa 12-tuntisia päiviä. Olinkohan 6-7 -vuotias, kun Eino-setä laittoi minut kesantopeltoa äestämään ja haukia ei saanut jäädä ja oli ohjastettava hevonen niin, ettei jäänyt roskan kasvua. Illalla Eino nosti minut Varman selkään ja sain ratsastaa kotiin. Siitähän se hevosurani urkeni.
Olin pankilla isää auttamassa. Sinne tuli Efraim Ylikangas ja hän sanoi: "Tuollahan se minun sihteerini on. Etkö lähtisi kanssani perustamaan kansanhuoltoa." Isä lupasi, että voisin yrittää. Tämä tapahtui talvisodan alla. (Virallisesti 20.9.1939 valtioneuvosto sotalain antamin valtuuksin hyväksyi lain, joka merkitsi uuden kansanhuoltoministeriön perustamista).
Niin aloitettiin elintarvikekorttien jako osuuskassalla, kunnes siirryttiin kunnantalolle. Myöhemmin kävimme jakelemassa kortteja sivukylillä hevosella ja reellä ajaen. Palvelu oli silloin ihmisläheistä. Kansanhuoltoministeriöstä tuli ohjeita ja asetuskokoelmia, siinä sitä oli lukemista. Meillä ei ollut aukioloaikaa. Ehdotin sen laittamista, mutta Ylikangas sanoi: "Ihmisten pitää päästä aina kun heille sopii." Hän itse tuli jo klo 6 aamulla odottelemaan asiakkaita ja minä olin illat töissä, tein tilityksiä ja kirjallisia töitä. Ministeriöstä soitettiin illoin ja kerran jopa kahdentoista aikaan yölläkin, ja Alavieska vastasi. Puhelinolot oli vaikeat, piti tilata puhelut ja kesti tunteja ennen kuin puhelu tuli.
Ensimmäisenä kulutustavarana sokeri määrättiin 7.10.1939 takavarikkoon ja säännöstelyyn. Toisena oli vuorossa kahvi (28.10.). Elintarvikekortteja ryhdyttiin jakamaan 12.10, nimenä oli Valtion ostokortti, joka muotoutui osuvammaksi: yleisostokortti. Talvisodan päättyminen ei merkinnyt huoltotilanteen helpottumista, vaan korttipeli jatkui. Pahimmillaan piti olla samanaikaisesti 51 erilaista ostokorttia.
Kerran yksi isäntä oli kyllästynyt kananmunien luovutusmääräyksiin, toi kanan ja laski irti. Siitä tuli siivo ja kova jahti, mutta saatiinhan se vihdoin kiinni. En muista, tuliko helpotusta luovutusmääräykseen.
Välirauhan aikana olin Kokkolassa vankisairaalassa hoitamassa vankeja. Sieltä kun pääsin, lähdin eläinlääkintäkursseille ja edelleen sotaan. Alavieskan Lottajärjestön sihteeri Siiri Pöyhtäri tuli kysymään, olisinko valmis lähtemään eläinlääkintäkursseille Petäjäveden Kintauteen. Sinne pitäisi löytää hevosen käsittelyyn tottuneita naisia. Hänen kysellessään henkilöiltä olivat suositelleet Kotirannan Eevaa ja niin minä lähdin.
Valmistunut 18.9.2002